Positiivisuudesta

Positiivisuus ja usko tulevaisuuteen ovat minulle tärkeitä asioita. Olen toisinaan taipuvainen synkkyyteen, enkä suinkaan aina ole aurinkoinen. Näen kuitenkin helposti huonojenkin asioiden hyvän puolen ja ilostun todella pienistä, jopa (muille) merkityksettömistä asioista. Maailmaa voi katsella synkkänä ja kauhistellen, paljonhan täällä on kaikkea kamalaa ja huonoa ja pahaa. Mutta maailma on myös ihan tavattoman kaunis ja ihmeellinen paikka. Kyse on siitä, miten ympärilleen katselee ja mihin päättää keskittyä. Huonojen asioiden olemassaoloa ei tule kieltää, mutta niihin on turha keskittyä loputtomasti. Varsinkin, jos asialle ei voi mitään.

Positiivisuuden ohella kiitollisuus on minulle tärkeää. Kun ei pidä asioita itsestäänselvinä, oppii arvostamaan elämää ja maailmaa ympärillä. Jos suhtautuu kaikkeen synkästi ja itsestäänselvyytenä, hukkuu helposti todella sakeaan suohon. Vaikka lähtökohtaisesti tulen toimeen hyvin monenlaisten ihmisten kanssa enkä oleta enkä odota ihmisten olevan tietynlaisia, ovat yleiskiittämättömät ihmiset pitemmän päälle sietämättömiä.

Olin kerran pitemmän aikaa melko onneton. Vieläpä niin, etten jotenkin edes itse tajunnut sitä. Jälkeenpäin läheisten kanssa puhuessa selvisi, että muut olivat kyllä nähneet sen, mitä en itse tajunnut. En ollut varsinaisesti masentunut. Tunsin vain oloni erittäin toivottomaksi ja toivoin vain, että asiat ihmeen kaupalla ja itsestään ottaisivat toisen suunnan. Olin ahdistunut, mutta en avoimesti. Tasasin huonoa oloa itkemällä hiljaa hampaita pestessä iltaisin. Sitten tapahtui jotain, muutos jonka itse laitoin liikkeelle enkä enää odottanut, ja minusta tuli onnellisempi kuin koskaan muistan olleeni. Minulle riitti ilon syyksi auringonpaiste, ehtiminen junaan kun olin hilkulla myöhästyä, koiran hännänheilutukset. Keksin vaivatta kymmeniä syitä olla onnellinen ja kiitollinen. Huonoista ja ikävistä asioista keksin hyvät puolet. Pitäydyin ajattelemasta ja puhumasta ihmisistä pahaa, ainakaan täysin tarpeettomasti. Asiat sujuivat hyvin ja välillä suorastaan satumaisesti.

Onnellisuudesta taisi tulla niin pysyvä olotilta, että unohdin pitää itseni onnellisena. Toki elämässä tuli vastaan pari asiaa, mitkä vetivät mieltä matalaksi. Mutta se vaivaton onnellisuuden kokeminen hiipui jonnekin ja olen joutunut ajatuksen kanssa hakemaan sitä takaisin. Asia on vielä kesken.

Tällä hetkellä minulla ei ole mitään syytä olla onneton. Minulla on vähintään tuhat ja yksi syytä olla onnellinen. Täydellistä kaikki ei ole, mutta tarpeeksi täydellistä tähän hetkeen kuitenkin. Jotkut asiat kun vaativat aikaa tapahtuakseen.

Jos joskus on semmoinen päivä, ettei millään jaksaisi löytää aihetta onneen, on hyvä palauttaa mieleen tämä (en valitettavasti tiedä tekstin alkuperää, löysin tämä nyt nopealla googlauksella vauva.fi -palstalta, haha):

Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteita ylläsi, katto pääsi päällä ja paikka, missä nukkua, olet rikkaampi kuin 75% maapallon ihmisistä. Jos sinulla on rahaa pankkitilillä, rahaa kukkarossa tai vaikka vain muutama ylimääräinen kolikko pöytälaatikossasi, silloin olet yksi maailman rikkaimpia – kuulut siihen 8% joukkoon, jotka muodostavat maailman taloudellisen pintakerman. Jos heräsit tänä aamuna terveempänä kuin sairaampana, olet onnekkaampi kuin ne miljoonat ihmiset, jotka eivät selviä tästä viikosta hengissä. Jos et koskaan ole kokenut pelkoa sota-alueella, vankilan yksinäisyyttä, kidutuksen kamaluutta tai nähnyt nälkää, olet saanut enemmän kuin 500 miljoonaa muuta ihmistä maailmassa. Jos voit mennä kirkkoon tai hengelliseen kokoukseen ilman pelkoa häirinnästä, pidätyksestä tai kuolemasta, olet onnekkaampi kuin kolme miljoonaa muuta ihmistä. Jos vanhempasi elävät ja ovat edelleen naimisissa keskenään, kuulut todella harvinaisten ihmisten joukkoon.




Omassa elämässäni toteutuu kaikki kohdat näistä, eli minulla on siis syytä kokea itseni harvinaisen onnelliseksi. Jotkut ihmiset sanovat tällaiseen ajattelutapaan, että ei se Afrikan lasten kärsimys poista minun kärsimystäni, minulla on oikeus omiin tunteisiini ja jokaiselle ne omat murheet ovat ne suurimmat. Totta, mutta tarkoitus onkin hakea perspektiiviä siihen, että onko se oma elämä sittenkään niin pielessä, ja onko niillä pikkuasioilla väliä.

Eli lähdetään nyt sitten tästä liikkeelle. Minulla on noin paljon syytä olla onnellinen joka ikinen päivä kun suurinkaan osa tuon tekstin kohdista toteutuu minun kohdallani. Tarkastellaan niitä muita asioita sitten myöhemmin.

Oivallus

Nyt mä sen keksin. Fokuksen, johon voin pohdintani ja kirjoitusteni sisällön keskittää.

Kuulostaa jotenkin tosi ällöttävältä ja kliseiseltä ja huuhaalta määritellä kirjoituksiaan tällä tavalla, mutta ehkä kuitenkin kuvaavin termi blogin tulevaisuudelle on onnellisuusblogi. Tiedän, että moinen on suhteellisen yleistä tänä päivänä. Että etsitään onnea ja toteutetaan tiettyä filosofiaa. Asia nyt vaan on niin, että minä olen yksi näistä ihmisistä. Olen oivaltanut onnellisuuden "lähteen" hieman yli kaksi vuotta sitten, uponnut onnellisuuteen täysin ja sitten unohtanut sen kaiken arjen ja elämän vaatimusten keskellä.

Tänään kuitenkin sain valtavan inspiraation. Saman, joka minut on vallannut ennenkin ja jonka puuskassa olen purjehtinut joko muutaman metrin tai puoli valtamerta, hieman ajoista ja elämäntilanteista riippuen. Koska onnellisuus tuntuu tosi hyvältä ja sen kokeminen vaatii tiettyä ylläpitoa, koen blogin olevan hyvä keino "etsiä onnea". Tässä kun tulee väkisinkin pohdittua asioita jos oikeen asiakseen ottaa kirjoittaa oman elämänsä onnellisuudesta.

Joskus vuosia sitten oli sellainen kampanja jonka iskulause oli: "Missio: yksikään ei huku!". Minun iskulauseeni tässä blogissa olkoon tästä lähtien "Missio: en ole enää koskaan onneton". Todellisuushan on tietysti se, että elämä antaa ja ottaa, heittää ja riepottelee milloin mitenkin. Ikäviltä asioilta tuskin välttyy vaikka miten uskoisi ja mitä filosofiaa noudattaisi. Mutta ei tässä siitä olekaan kyse, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Kyse on siitä, että etenkin silloin kun maailma näyttää peffaa ei suostu jäämään skaggaan pyörimään.

Jokaisessa päivässä on ainekset hyvään tai huonoon päivään. Välillä on niitä päiviä, että vaikka kuinka koittais olla toiselle kiva, niin silti (pikkuasioista) riitely jatkuu aamusta iltaan. Ja varsinkin jos ei yhtään jaksa keskittyä omaan käytökseensä, vaan pelkästään niihin negatiivisiin tunteisiin. Mulla on tapana tuntea aika vahvasti (eli siis muunmuassa itkeä toisinaan täysin turhasta ja suurennella asioista isompia kuin ne onkaan) tai ei niinkään tapana, mutta semmoinen mä vaan olen. Negatiiviset fiilikset tuntuvat siis kunnolla pahoilta ja pystyn "tarvittaessa" sukeltamaan todella syvälle. Joskus sitä havahtuu ajattelemaan, että mikä näissä asioissa nyt on näin vakavaa. Mistä moiset fiilikset? Onko aihetta, saati järkeä? Joskus on. Mutta aika usein voisi antaa pienten harmien olla ja keskittyä siihen, mikä on oikeasti elämässä tärkeää.

Aion siis käyttää kirjoitusinspiraationi onnellisuuden ja oman elämäni pohtimiseen. Tiedän jo valmiiksi, että monien mielestä tällainen on täysin naurettavaa, huuhaata, jopa lapsellista ja ärsyttävää. Mutta pysykööt he siellä synkissä luolissaan, minä aion katsoa tästä eteenpäin valoon. Aina.

Paniikki

Koska välitöntä paniikkia ei ole päällä, tulee mieleeni tämä:

Scandinavian Music Group - Ei paniikkia

Scandinavian Music Group on ollut yksi lempibändeistäni siitä asti, kun ensimmäinen levy julkaistiin. Muistan tosi hyvin syksy '02 - kevät '03 -ajanjaksolta kuunnelleeni Onnelliset kohtaa -levyä todella, todella paljon. Huh, onpa siitäkin jo paljon aikaa.

Edellisestä paniikista ei taida olla kovinkaan paljon aikaa. Uuden työpaikan etsintä aiheutti jossain kohtaa paniikinomaisia tuntemuksia. Nyt tunne on kuitenkin laantunut ja työpaikka löytynyt, ainakin hetkeksi. Seuraava odotettavissaoleva paniikki lienee joulupaniikki. Tykkään joulusta todella paljon, lahjojen ostelu ja etenkin paketoiminen ja antaminen on ihanaa. Joulun ruuat ja leipomukset ovat ihania. Paniikki syntyykin siitä, että haluaisi tehdä ja laittaa niin paljon. Mutta pystyykö? Ehtiikö?

Henkinen paniikkinappula, onko sitä kaikilla? Jos on, niin onko se toisilla vaikeammin löydettävissä tai hukassa? Löytyykö se iän myötä? Oman henkisen paniikkinappulani olen löytänyt, pystyn mielessäni painamaan tilanteen pauselle ja ottamaan aikalisän. Ties mistä ja miten olen tämän löytänyt. Vaikka kyllä se joskus menee hukkaankin.

Silloin kun paniikki iskee, on avainasemassa luonnollisesti rauhoittuminen. Mitä on tehtävissä, vai onko mitään? Sitten priorisoidaan. Kaikkea ei kuitenkaan voi hoitaa samanaikasesti, paitsi jos paikalla on kavereita auttamassa. Joskus paniikkia aiheuttaa asia, jolle ei itse voi yhtään mitään. Yleensä voi turvautua ajatukseen, että elämässä asioilla on tapana järjestyä, onhan ne järjestyneet tähänkin asti - tavalla tai toisella.

Aloitetaanpa alusta.

Blogin äärellä taas. Kirjoittelisin niin kauhean mielelläni säännöllisesti, mutta minulla ei ole kunnollista aihetta. En ole trendsetteri, muotitietoinen, sisustustaitoinen, raskaana, matkustele, mitä näitä yleisiä aiheita nyt on... En osaa ottaa hienoja kuvia, mikä on hyvä tekosyy olla pitämättä ruoka- ja/tai leivontablogia (näissä kahdessa kun olen kuitenkin ihan hyvä ja näitä harrastan). Hölisisinkö siis vain omaksi iloksi?

Nykyään blogeissa on todella paljon ihania, itse otettuja kuvia. Minulla on todella hyvä kamera, mutta en osaa käyttää sitä oikein. Ja mitähän mä kuvaisin? Voisin nyt toistaiseksi kirjoitella nimimerkin takaa, kun en tiedä mille urille haluan kirjoitukseni viedä. Eli en kuvaisi itseäni. Sisustusta? Hah, sitä ei meidän kodistamme taida löytyä. Koiraa? Eläinkuvia on Facebook ja Instagram jokaisella ihan varmasti pullollaan. Pitäydytään siis toistaiseksi tekstissä.

Olen muiden blogien kautta törmännyt Neon aakkostarinoihin ja mietin, olisiko siinä sopiva pohja omalle blogilleni. Katselin lokakuun sanoja, eikä sytyttänyt tällä kertaa. Tai siis jonkinlainen inspiraatio jäi puuttumaan. Esimerkiksi tämän päivän sana on "paniikki". En juuri tällä hetkellä tunne paniikkia minkään asian suhteen. Olen tietysti joskus tuntenut. Hmm... ehkä annan tälle asialle kuitenkin mahdollisuuden.

Katsotaan, mitä tästä tulee ja mihin elämä vie! Elämä kun on huikean hieno seikkailu ja jokainen päivä ihan oma lukunsa.

Tervetuloa blogini pariin!