Oivallus

Nyt mä sen keksin. Fokuksen, johon voin pohdintani ja kirjoitusteni sisällön keskittää.

Kuulostaa jotenkin tosi ällöttävältä ja kliseiseltä ja huuhaalta määritellä kirjoituksiaan tällä tavalla, mutta ehkä kuitenkin kuvaavin termi blogin tulevaisuudelle on onnellisuusblogi. Tiedän, että moinen on suhteellisen yleistä tänä päivänä. Että etsitään onnea ja toteutetaan tiettyä filosofiaa. Asia nyt vaan on niin, että minä olen yksi näistä ihmisistä. Olen oivaltanut onnellisuuden "lähteen" hieman yli kaksi vuotta sitten, uponnut onnellisuuteen täysin ja sitten unohtanut sen kaiken arjen ja elämän vaatimusten keskellä.

Tänään kuitenkin sain valtavan inspiraation. Saman, joka minut on vallannut ennenkin ja jonka puuskassa olen purjehtinut joko muutaman metrin tai puoli valtamerta, hieman ajoista ja elämäntilanteista riippuen. Koska onnellisuus tuntuu tosi hyvältä ja sen kokeminen vaatii tiettyä ylläpitoa, koen blogin olevan hyvä keino "etsiä onnea". Tässä kun tulee väkisinkin pohdittua asioita jos oikeen asiakseen ottaa kirjoittaa oman elämänsä onnellisuudesta.

Joskus vuosia sitten oli sellainen kampanja jonka iskulause oli: "Missio: yksikään ei huku!". Minun iskulauseeni tässä blogissa olkoon tästä lähtien "Missio: en ole enää koskaan onneton". Todellisuushan on tietysti se, että elämä antaa ja ottaa, heittää ja riepottelee milloin mitenkin. Ikäviltä asioilta tuskin välttyy vaikka miten uskoisi ja mitä filosofiaa noudattaisi. Mutta ei tässä siitä olekaan kyse, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Kyse on siitä, että etenkin silloin kun maailma näyttää peffaa ei suostu jäämään skaggaan pyörimään.

Jokaisessa päivässä on ainekset hyvään tai huonoon päivään. Välillä on niitä päiviä, että vaikka kuinka koittais olla toiselle kiva, niin silti (pikkuasioista) riitely jatkuu aamusta iltaan. Ja varsinkin jos ei yhtään jaksa keskittyä omaan käytökseensä, vaan pelkästään niihin negatiivisiin tunteisiin. Mulla on tapana tuntea aika vahvasti (eli siis muunmuassa itkeä toisinaan täysin turhasta ja suurennella asioista isompia kuin ne onkaan) tai ei niinkään tapana, mutta semmoinen mä vaan olen. Negatiiviset fiilikset tuntuvat siis kunnolla pahoilta ja pystyn "tarvittaessa" sukeltamaan todella syvälle. Joskus sitä havahtuu ajattelemaan, että mikä näissä asioissa nyt on näin vakavaa. Mistä moiset fiilikset? Onko aihetta, saati järkeä? Joskus on. Mutta aika usein voisi antaa pienten harmien olla ja keskittyä siihen, mikä on oikeasti elämässä tärkeää.

Aion siis käyttää kirjoitusinspiraationi onnellisuuden ja oman elämäni pohtimiseen. Tiedän jo valmiiksi, että monien mielestä tällainen on täysin naurettavaa, huuhaata, jopa lapsellista ja ärsyttävää. Mutta pysykööt he siellä synkissä luolissaan, minä aion katsoa tästä eteenpäin valoon. Aina.